Olimme juuri Pertsan kanssa miettineet mitä ristinollaturnauksen häviäjä joutuu tekemään kun havahduin kallonkutistajan ääneen; "No mikäs sut Mauri tänne sai? Kattelin tossa että sulla on melko roima määrä noita diagnooseja". Vittu, mistä tuokin lumppu tietää yhtään mitään. Sillä on varmaan talo kuin Disneylandista ja komea farmariauto joka ei saastuta yhtään, koska ovathan sen kuitenkin korealaiset neekerit tehneet. Vittu.
"Nooh, Pertsa oli sitä mieltä, että olis vissiin aika rauhottua tai jotain, kun oltiin viikonloppuna laulamassa karaokea lähikuppilassa sen kunniaksi ku meikän porttikielto sinne loppu! Kolme kuukautta sitäkin odotettiin, mutta lähti vissiin vähän lapasesta", vastasin tuolle edessäni istuvalle puoskarille.
Eihän Pertsa mikään perheenjäsen ole, mutta silti helvetin hyvä tyyppi ja paras sekä pitkäaikaisin ystäväni. Me ollaan koettu paljon yhdessä. Kerrankin vietettiin yli puoli vuotta semmoisessa pehmustetussa huoneessa, ihan vain kahdestaan. Pari kertaa päivässä kävi joku valkotakkinen nainen moikkaamassa, mutta siinä se olikin. Ilman Pertsaa en olisi välttämättä nyt tässä. Niinkuin kaikilla kaveruksilla, myös meillä on ollut ongelmamme. Etenkin Pertsa osaa olla välillä hyvinkin ilkeä ja ennen kaikkea määräilevä. Muistan kuin eilisen sen aamun kun herättiin posesta Pertsan kaa. Syy oli ollut se, että olin käynyt käsiksi poliisiin ja purrut sitä korvaan, koska Pertsa sanoi että niin on vain tehtävä. Tarvittiin kolme partiota ennen kuin meidät saatiin maijaan sisälle.
"Kerro vaikka sun lapsuudesta", puoskari keskeytti ajatukseni. Ajattelin että tässähän tämä iltapäivä menisi mukavasti, eikä Pertsallakaan tunnu olevan mitään sitä vastaan, joten aloin kertoa...
Synnyin vuonna 1945. Oli ruma ja harmaa päivä. Kertoman mukaan äitini repesi kahdeksan tikin verran ja se sattui niin perhanasti. Olin kuulemma väärän värinen ja limanen äpärä, mutta eihän se minun vikani ollut. Lapsuuteni oli ankeaa ja karua aikaa. Milloin oli äidin vuoro saada
turpaan ja milloin
minun. Se oli vähän niinkuin läpsystä vaihto. Kerrankin jouduin menemään matikan tunnille silmä mustana, sillä olinhan erehtynyt käyttämään isin henkseleitä osana ritsaani. Se oli muuten hyvä ritsa. Sekin ilo loppui lyhyeen, sillä mustan silmän lisäksi isi poltti ritsani kaminan uunissa, jotta ottaisin opikseni.
Koulumenestykseni oli kyseenalainen. En muista oppitunneista juuri mitään, mutta jälki-istunnoissa muistan istuneeni useampaan otteeseen. Minulla oli useamman sentin paksuiset pullonpohjasilmälasit. Näytin kuulema aivan toukalta ne päässäni. Siitä ehkä johtui, ettei minulla ollut juurikaan kavereita ja jälkeenpäin mietittynä olin varmasti koulun
kiusatuin lapsi. En ainakaan keksi mitään muuta syytä sille miksi liikuntatuntien jälkeisen suihkun jälkeen bokserini löytyivät useampaan otteeseen koulun ilmoitustaululta tai miksi pulpetiltani löytyi lähes viikottain koiran ulostetta. Kerran löytyi kuollut oravakin! Se oli jopa minun mielestäni erittäin mielikuvituksellista ja nokkelaa.
Niinpä niin. Selvisin kouluajasta siis joten kuten ja v. 1966 olinkin jo varttuneessa 21. vuoden iässä. Tuolloin minihameet olivat muodissa ja siitäkös me miehet olimme innoissamme. Kaikki kuuntelivat Briteistä tulevia Beatlesejä. Homoiltahan ne minusta näyttivät pitkine liimaletteineen, mutta musiikki oli oikein menevää ja inspiroivaa. Samoihin aikoihin tapasin Pertsan....
Olin juuri saanut kenkää ensimmäisestä työpaikastani bingonvetäjänä ja siitä lamaantuneena istuin lähikuppilassani ohrapirtelön äärellä, kunnes kuin kohtalon ilmoittamana kirkkaalta taivaalta, joka maanantainen pubivisa oli alkamaisillaan. Joukkueeni oli pieni ja suppea, sillä siihen sisällyin vain minä. Aluksi kysymykset olivat selvää pässinlihaa, mutta seitsemäs kysymys siitä mikä Napoleonin pituus oli, tuotti päänvaivaa. Samalla hetkellä nenääni lehahti nostalginen edesmenneen isäni käyttämä Old Spice -tuoksu viereisestä loossista ja humaltunut örinä "kuiskasi" kovaäänisesti; "168 senttiä". Moraalini kielsi kuuntelemasta moista örinää, sillä olihan se sääntöjen vastaista, mutta tosiasiassa minulla ei ollut mitään hajua vastauksesta. Päätin ottaa riskin ja tarttua tilaisuuteen. Ääni viereisestä loossista jatkoi vastausten kertomista visan loppuun saakka. Tulosten julkistettua kävi ilmi, että olin voittanut koko roskan ylivoimaisesti. Ihmettelin kuinka kukaan muu ei ollut noteerannut kovaäänistä vastausten huutelijaa, mutta annoin asian olla ja menin voittokaljojen kanssa kiittämään kyseistä örisijää, sillä olihan voittoni osaksi hänen ansiotaan. Tuo henkilö oli Pertsa. Siitä asti olemme olleet erottamattomat kaverukset.
Kasvoimme Pertsan kanssa yhdessä kohti miehen parasta ikää. Seurasimme ensimmäisen kuukävelyn ja Woodstockin lähetykset televisiosta sekä nauroimme Vietnamin sotaa vastaan mieltään osoittaville ihmisille kaduilla - mokomat hipit. Elämä oli auvoisaa ja noihin aikoihin, siinä 70-luvun taitteessa, tapasin elämäni ensimmäisen ja ainoan naisen (äitini lisäksi) ollessani Shellillä kahvilla. Hän oli Piritta. Tuo kiharapäinen ja boheemi muikkeli jolla suuret ketunnenäryntäät.
Yhteiselomme jatkui pitkään, tarkkaan ottaen en edes muista kuinka kauan. Samoihin aikoihin Pertsan ja minun välini viilenivät. Minulle ei oikein koskaan selvinnyt miksi Pertsa ei pitänyt Pirittasta, mutta se oli päivänselvää, että tuolloin Pertsasta tuli todella ilkeä ja kyyninen mulkku. Hän (Pertsa) kertoi minulle jatkuvasti inhottavia asioita Pirittasta ja vuosien jälkeen tilanne karkasi niin pahasti käsistä, että Pertsan yllyttämänä
löin naistani. Useampaan otteeseen. Vuosia. Sitä parisuhteemme ei kestänyt ja Piritta lähti lätkimään. Näin minusta taas tuli poikamies. Onneksi meillä ei ollut lapsia.
Löysin edullisen poikamiesboksin, joka muuten oli suihkuton, vessaton ja mitättömän kokoinen koppero jossa ei edes ollut ikkunaa. Lähin vesipistekin sijaitsi yläkerran Maken kaksiossa, jota residenssiksi myös kutsuttiin. Se missä kävin hoitamassa vessatuksen tarpeeni, jääköön omaksi salaisuudekseni. Tuohon aikaan Pertsan ja minun välimme lämpenivät uudelleen ja olimme jälleen kuin kikertävät pikkutytöt hiekkalaatikolla niinkuin vanhoina hyvinä aikoina. Tuolloin minulla ei ollut ketään muuta elämässäni kuin Pertsa, sekä vesipisteen sijainnin takia myös satunnaisesti yläkerran Make. Toisinaan tunsin oloni hieman
yksinäiseksi. Voin rehellisesti myöntää
pudonneeni yhteiskunnan kelkasta totaalisesti. En käynyt töissä saati opiskellut enkä liiemmin poistunut kotoa lainkaan, jos nyt ei lähikuppilaani Täys Tuoppia lasketa. Noihin aikoihin Alkon henkilökunta ja virkavalta oppivat tietämään pärstäni, nimeni ja sotuni loppuosineen. He tiesivät jopa äitini tyttönimen. Suosikkijuomani oli ehdottomasti Huttunen-valkoviini, mutta köyhinä hetkinä myös Gambina-viinake kävi tutuksi. Ne olivat synkkiä aikoja. Sain jopa oman juoppolempinimen. Tiedäthän, jokaisella kaupungilla tai pikkukylällä on vakiojuopoksi tituleerattu henkilö. Minun sattui olemaan
Herra Huttunen.
Oli kaunis ja pilvetön elokuinen päivä kun heräsin lähikuppilani terassilta. Pertsa, se paskiainen, oli jälleen kadonnut kuin tuhka tuuleen kesken hyvän illan, eikä ilmeisesti oma suuntavaistoni ollut löytänyt kotiin, tai edes ulko-oven eteen sikiöasentoon nukkumaan. Olo oli kuin hakatulla lapsella - minä jos kuka tiedän miltä se tuntuu. Onneksi loipparille ei ollut pitkä matka, sillä olihan kello jo sen verran, että viiden minuutin päästä sai taas olutta Täys Tuopista. Olin juuri saanut kylmän ja huurteisen Karhun A-oluen käteeni ja ottamassa ensipuraisun, kun kädestäni meni ensin tunto ja sen jälkeen otteni tuopista lipesi. Tuo kultainen juoma putosi silmieni edessä hidastetusti. Pyrin vielä pelastamaan tuon jumalaisen kauneuden ja kumarruin eteenpäin saadakseni siitä kiinni. Sen jälkeen kaikki pimeni.
Heräsin sairaalasta. Päälleni oli laitettu ruma oksennuksen värinen pyjama joka oli kaiken lisäksi napitettu juoponnappiin (ironista, eikö?). Lääkäri kertoi että olin saanut äkillisen
aivohalvauksen minkä seuraksena tuoppi oli livennyt otteestani ja yrittäessäni pelastaa tilanteen, olin lyönyt pääni baaritiskin kulmaan ja menettänyt tajuntani. Kyseisestä tapahtumasta kerrottiin kylällä tarinoita vielä pitkään. Eikä siinä vielä kaikki. Tutkimuksista ilmeni vielä kaiken kukkuraksi
akuutti haimatulehdus. Tämä selittikin viimepäivinä ilmenneet pahoinvoinnin, oksentelun sekä vatsakivun, mitä olin luullut vain pitkittyneeksi krapulaksi. Ilmeisesti kylillä saamani lempinimi Herra Huttunen oli täysin ansaittu titteli. Lääkäri kertoi että on olemassa kaksi pääsyytä haimatulehdukseen, ne ovat liianllinen alkoholin käyttö tai sappikivet. Käski jättää pois rasvaiset ruuat, oluen ja kaiken lisäksi alkoi tyrkyttämään minulle jotain pupunruokaa, jotain ihmeen ituja. En minäkään hänen ruokavaliotaan kommentoinut, vaikka syytä olisi ollut elopainostaan päätellen.
Kysyin lääkäriltä oliko Pertsa käynyt minua katsomassa saati edes tietoinen että olin sairaalassa, sillä olihan hän minun lähimmäiseni.
..."ja niin lääkäri kirjoitti minulle alkoholistin paperit ja lähetteen tänne. Pertsakin palasi lopulta reissultaan. Kävi ilmi että hän oli aivohalvaustani edeltävänä iltana katoamisensa jälkeen tavannut taksijonossa viehättävän daamin ja päättänyt siltä seisomalta lähteä Krabille useammaksi kuukaudeksi tämän kanssa."
Puoskari edessäni oli pitkään hiljaa ja mietteliäänä kunnes vihdoin avasi suunsa; "Kello alkaa olla sen verran, että voisimme alkaa tältä kerralta lopettelemaan. Sopisiko sinulle seuraava käynti ensi viikon alussa?"
Niimpä niin, liekkö tuo muija kuunnellut sanaakaan mitä olin kertonut. Lopuksi tuli vielä väittämään ettei Pertsaa ole olemassakaan ja tyrkytti vielä uuden tapaamiskerrankin kalenteriin. Suositteli vielä lääkityksen aloittamista jonkin sortin pääkoppani krakaamiseen. Tiedä sitten, mutta nyt ainakin lähden kaljalle sulattelemaan tätä kaikkea.
