keskiviikko 11. helmikuuta 2015
sunnuntai 1. helmikuuta 2015
Kun tuntuu, että kaikki menee pieleen..
Piia on 23-vuotias ja sairastui kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön. Tällä hetkellä Piia on kotiutumassa psykiatrisesta sairaalasta, johon hän joutui maniassa. Tämä on Piian tarina sairauden puhkeamisesta ja siihen johtaneista syistä.
Jo varhaislapsuudessa koin kaltoinkohtelua. Olen perheemme keskimmäinen lapsi. Minulla on isosisko ja pikkuveli. Sisareni saivat kotona aina minua enemmän huomiota ja ihailua. Sisko siksi, koska oli meistä se kauniimpi ja menestyi hyvin koulussa. Veli siksi, koska oli perheen ainoa poika ja kuopus. Itse olin ihan tavallinen. Vanhemmille varmaan liiankin tavallinen. Varsinkaan isältä en saanut huomiota juuri koskaan ja silloin kun sain oli huomio negatiivista. Isä haukkui tyhmäksi, enkä osannut hänen mielestään tehdä mitään oikein ja usein koin olevani vain tiellä. Siksi vietinkin lapsuudestani suurimman osan yksin. Minua rankaistiin myös fyysisesti esimerkiksi kun en menestynyt koulussa aina isän haluamalla tavalla. Koin siis sekä fyysistä, että psyykkistä perheväkivaltaa. Siskoni oli ainut, joka usein lohdutti minua ja oli kanssani. Koin, että äitini ei oikein osannut olla kanssani tai lohduttaa, johtuen siitäkin, että isämme oli perheessä perheen pää ja äitini jollain tapaa ehkä pelkäsikin häntä. Kyllä äiti yritti joskus helliä ja pitää sylissä kun olin allapäin, mutta isä sanoi usein, että mitä sinä sitä isoa kakaraa hyysäät ja, että pitää oppia olemaan ja kestämään. Sellaista elämä on.
Koska kotona oli vaikeaa oli myös kouluun lähteminen minulle hyvin vaikeaa. Pelotti. Ala-aste meni ihan hyvin, vaikka en saanutkaan solmittua kunnollisia ystävyyssuhteita pärjäsin silti opiskeluissa aina kohtalaisesti. Kouluaikana olin hyvin yksinäinen. Varhaislapsuuteni oli kuitenkin tehnyt minusta niin aran ja pelokkaan, että sosiaaliset suhteet ovat minulle tänä päivänäkin hyvin haastavia. Yläasteella alkoivat sitten suuremmat ongelmat. Minua alettiin kiusaamaan. Toiset tytöt sulkivat minut järjestelmällisesti porukoista ja minulle naureskeltiin päin naamaakin ja haukuttiin. En uskaltanut kiusaamisesta puhua opettajille tai kenellekään muullekaan. Luulen, että siskoni huomasi asian, mutta siitä ei koskaan puhuttu. Olin yläaste aikaan hyvin masentunut, mutta en osannut hakea mitään apua ja ajattelin sen jotenkin kuuluvan murrosikäänkin kai.
Yläasteen jälkeen hain lukioon, koska en oikein tiennyt mitä halusin tehdä ja vanhemmat painostivat tekemään jotain. Lukion alettua jotenkin innostuinkin opinnoista ja uudesta koulusta. Olin jonkin aikaa ihan elämää täynnä ja tuntui siltä, että ikuinen huono-onnisuus oli vihdoin kääntymässä. Ystäviä en juuri lukiostakaan saanut, mutta jotain parempaa. Löysin koulusta poikaystävän,Villen. Ensi kertaa koin, että joku oikeasti välittää minusta kovasti ja sain kauan kaipaamaani läheisyyttä. Olin onneni kukkuloilla. Muutimme yhteen ja elimme ihan tavallista nuorenparin elämää. Ville kirjoitti vuoden ennen minua. Kirjoitusten jälkeen Ville haki ammattikorkeaan, mutta ei päässyt, eikä hän saanut myöskään töitä. Siitä alkoivatkin sitten suhteemme ongelmat. Ville alkoi käyttää runsaasti alkoholia, joka johtikin lopulta parisuhdeväkivaltaan. Ensin se oli sitä, että Ville syytti kännipäissään epäonnistumisistaan minua. Huusi ja raivosi. Rakastin häntä kuitenkin niin paljon, että koitin aina vaan ymmärtää ja odotin parempia aikoja ja toivoin Villen saavan töitä, että tilanne muuttuisi.
Niin ei kuitenkaan käynyt, vaan Ville oli kerta toisensa jälkeen entistä agressiivisempi ja turhautuneempi. Lopulta hän kävi minuun käsiksi. Ville töni, löi kasvoille ja heitteli tavaroilla. Aloin voimaan huonosti, vaikka koitin kokoajan vakuutella, että Ville muuttuu aloin huomata asioiden vakavuuden. Olin jälleen hyvin masentunut. Kuitenkin väliin mahtui aina niitä päiviä kun hän oli täynnä rakkautta ja siksi en osannut päästää irti tai lähteä.
Tässä vaiheessa elämääni astui ahmimishäiriö. Olin masentunut ja turhautunut ja koitin jotenkin vain selvitä tilanteesta ja aloin syödä mahdottomia määriä. Lähinnä suklaata ja muita herkkuja, jotka hetkellisesti saivat minut ajattelemaan muuta. Söin yksin ja piilossa Villeltä. Yritin Villen aikana syödä vähän ja muutenkin koitin laihduttaa, koska hän haukkui minua läskiksi ja rumaksi. Koska ahmin näitä herkkuja siinämäärin, että painoni alkoi nousta Villen haukkuminen ja halveksuminen vaan yltyi. Siinä vaiheessa ihnosin kyllä itsekin sitä, miltä näytin, koska olin lihonut lyhyessä ajassa aika paljon. Siskoni, jonka kanssa olen paljon tekemisissä (aina ollut) huomasi, että kaikki ei ollut hyvin. Aluksi oli hyvin vaikea kertoa väkivallasta, jota koin ja syömishäiriöstäni. Tuolloin en vielä ollut itse päässyt koulusta, joten sisko käski minut heti menemään kouluterveydenhoitajalle. Meninkin heti kun pääsin, mutta en pystynyt siellä väkivallasta puhumaan vaan ainoastaan ahmimishäiriötäni hoidettiin. Kouluterveydenhoitaja ohjasi minut ravitsemusohjaukseen, josta sainkin avun ahmintaan. Minulle laadittiin tarkat ruokailuajat, jolloin en tuntisi niin suurta nälän tunnetta, että pitäisi ahmia.
Vaikka yksi ongelmistani saatiinkin jotenkuten hallintaan elämäni kotona oli muuten edelleen täysi katastrofi. Jälleen sain apua siskoltani. Hän sai minut tajuamaan, että olisi lähdettävä suhteesta. Siskoni oli muuttanut jo vuosi sitten toiselle paikkakunnalle ja oli nyt valmis järjestämään minullekin sieltä vuokra-asunnon. Kirjoitukseni oli loppusuoralla ja tutkiessani asiaa löysinkin siskon kaupungista itselleni kiinnostavan opiskelupaikan ammattikorkeasta, jonne hain ja ihme kyllä pääsinkin, vaikka kirjoitukset sujuivat niin ja näin kun koitin kituuttaa masentuneena Villen kanssa kotona. Siskon kanssa teimme suunnitelman, että hän järjestäisi uudessa kodissa kaikki niin, että voisin häipyä vanhasta kodista vähin äänin. Vaihdoin puhelinnumeron ja salasin uuden osoitteeni. Jälleen olisi edessä uusi alku.
Tuntui ristiriitaiselta ja uin aika syvissä vesissä. Toisaalta ymmärsin ratkaisun olleen oikea, mutta yhä rakastin Villeä kaikesta huolimatta. Ajattelin, että asiat unohtuvat kun pääsen opiskelemaan ja saan uuden arjen pyörimään. Uudessakin koulussa oli vaikea hankkia ystäviä, vaikka kuinka yritin. Jäin jälleen yksin, joka oli minulle kyllä tuttua, mutta tällä kertaa yksinäisyys tuntui jotenkin erityisen pahalta. Masensi entisestään. Oli vaikeaa nousta ja lähteä kouluun. Välillä en mennyt ollenkaan. Stressaannuin kun jäin jälkeen opinnoissa. Stressin takia en oikein saanut nukuttua. Vähitellen unta jäi pois yhä enemmän ja jotenkin ihmeellisesti tuntui, että voimat alkoivat palautua. Luin kurssikirjat moneen kertaan läpi ja tunsin, että osasin kaiken. Menin koululle ja etsin ilmoituksia opiskelijabileistä ja lähdin niihin. Siskon kanssa viikottain tapasimme ja sisko ihmetteli kovasti reippauttani, mutta samalla hän ajatteli, että no vihdoin se Piia on saanut itsensä liikkeelle. Bileputki jäi kuitenkin päälle. Rahaa meni siinä määrin, etten saanut maksettua lopulta laskuja, vuokraa tai ostettua ruokaa. Päädyin baareista usein toisiin osotteisiin ja käyttäydyin kyllä todella holtittomasti. Kaikkea en edes tuolta ajalta muista. Siskoltani kuulin jälkeenpäin tempauksistani kyllä.
Pari viikkoa olin perunut siskon kanssa sovitut treffit ja sisko alkoi tosissaan huolestua. Puhelimessa en ollut suostunut paljon hänen kanssaan juttelemaan. Olin todennut vaan, että on muuta menoa ja lähes aina hänen soittaessaan olin ollut humalassa. Yhtenä päivänä sisko ilmestyi luokseni. Hän kauhistui asuntoani, joka oli aivan sekaisin ja jääkaappi oli tyhjä. Vain tyhjiä pulloja ja tölkkejä pöydät väärällään. Sisko alkoi tivata, että mikä nyt on hätänä. Ensin hyvällä, mutta hänkin hermostui kun ei saanut minusta mitään irti ja alkoi turhautua. Sisko jatkoi ja jatkoi kunnes minulta paloi pinna totaalisesti. Väitin koko ajan kaiken olevan hyvin ja loistavasti ja, että siskon ei pitäisi olla yhtään huolissaan. Hän ei uskonut ja silloin läimäytin siskoa oikein kunnolla. Vihasin väkivaltaa taustani takia valtavasti ja vaikka olin siinä tilassa ymmärsin, kuinka väärin olin tehnyt. Onneksi siskoni tajusi, etten ollut omaitseni ja jättänyt minua yksin vaan pakotti lähtemään lääkärille. En olisi halunnut, mutta hävetti niin se päällekäynti, että lähdin kuitenkin. Lääkäriltä sain tarkkailulähetteen. Olin joutumassa pakkohoitoon. Kolmen päivän päästä minut määrättiin hoitoon. Paljon en muista tuosta ajasta kun meni niin lujaa, mutta sen tiedän, että omasta mielestäni olin täysin kunnossa.
Olin hoidossa noin kuukauden, että mania vaiheeni saatiin pysäytettyä ja, että saimme selvitettyä mika minua vaivasi. Olen onnekas kaksisuuntaisen mielialahäiriön sairastaja, siksi, että sain diagnoosini aikaisin kun usein siihen kuluu useita vuosia. Osasin kuitenkin tunnistaa elämästäni useita jaksoja, jolloin olin masentuneempi ja jolloin saatoin olla maniassa, joten diagnoosin saaminen helpottui. Nyt olen kotiutunut, mutta luonani käy säännöllisesti kotisairaanhoito ja käyn alkuun siskoni kanssa psykoedukaatiossa ja sitten käyn myös kognitiivis-behavioraalisessa hoidossa. Tietysti sain myös itselleni sopivan mieltä tasaavan lääkehoidon. Minulle on suunniteltu etsittävän myös vertaistukiryhmää, jossa voisin alkaa käydä. Pikku hiljaa tässä rakennetaan uutta elämää sairauden kanssa. Tärkeintä tällä hetkellä saada arjen asiat sujumaan ja arkeen rutiinit, että sairauteni pysyisi kurissa. Kaikkia stressitekiöitä on minun tällä hetkellä erityisesti vältettävä ja siksi olenkin jättänyt koulun hetkeksi kesken. On onni, että minulla on edes siskoni. Ties mitä olisi päässyt käymään, jos hän ei olisi saanut minua pysähtymään. Aikaisemmin masennusvaiheissa kävin lähellä myös itsemurhayrityksiä, mutta nyt kun tämä kaikki on saanut nimen ja tiedän mistä käytökseni on johtunut näen jo valoa tunnelin päässä. Kaksisuuntaisen mielialahäiriön kanssa eläminen ei varmasti tule olemaan helppoa, mutta tällä hetkellä katseeni on kuitenkin tulevassa vaikka aika mahdottomalta se vielä näyttääkin.
Jo varhaislapsuudessa koin kaltoinkohtelua. Olen perheemme keskimmäinen lapsi. Minulla on isosisko ja pikkuveli. Sisareni saivat kotona aina minua enemmän huomiota ja ihailua. Sisko siksi, koska oli meistä se kauniimpi ja menestyi hyvin koulussa. Veli siksi, koska oli perheen ainoa poika ja kuopus. Itse olin ihan tavallinen. Vanhemmille varmaan liiankin tavallinen. Varsinkaan isältä en saanut huomiota juuri koskaan ja silloin kun sain oli huomio negatiivista. Isä haukkui tyhmäksi, enkä osannut hänen mielestään tehdä mitään oikein ja usein koin olevani vain tiellä. Siksi vietinkin lapsuudestani suurimman osan yksin. Minua rankaistiin myös fyysisesti esimerkiksi kun en menestynyt koulussa aina isän haluamalla tavalla. Koin siis sekä fyysistä, että psyykkistä perheväkivaltaa. Siskoni oli ainut, joka usein lohdutti minua ja oli kanssani. Koin, että äitini ei oikein osannut olla kanssani tai lohduttaa, johtuen siitäkin, että isämme oli perheessä perheen pää ja äitini jollain tapaa ehkä pelkäsikin häntä. Kyllä äiti yritti joskus helliä ja pitää sylissä kun olin allapäin, mutta isä sanoi usein, että mitä sinä sitä isoa kakaraa hyysäät ja, että pitää oppia olemaan ja kestämään. Sellaista elämä on.
Koska kotona oli vaikeaa oli myös kouluun lähteminen minulle hyvin vaikeaa. Pelotti. Ala-aste meni ihan hyvin, vaikka en saanutkaan solmittua kunnollisia ystävyyssuhteita pärjäsin silti opiskeluissa aina kohtalaisesti. Kouluaikana olin hyvin yksinäinen. Varhaislapsuuteni oli kuitenkin tehnyt minusta niin aran ja pelokkaan, että sosiaaliset suhteet ovat minulle tänä päivänäkin hyvin haastavia. Yläasteella alkoivat sitten suuremmat ongelmat. Minua alettiin kiusaamaan. Toiset tytöt sulkivat minut järjestelmällisesti porukoista ja minulle naureskeltiin päin naamaakin ja haukuttiin. En uskaltanut kiusaamisesta puhua opettajille tai kenellekään muullekaan. Luulen, että siskoni huomasi asian, mutta siitä ei koskaan puhuttu. Olin yläaste aikaan hyvin masentunut, mutta en osannut hakea mitään apua ja ajattelin sen jotenkin kuuluvan murrosikäänkin kai.
Yläasteen jälkeen hain lukioon, koska en oikein tiennyt mitä halusin tehdä ja vanhemmat painostivat tekemään jotain. Lukion alettua jotenkin innostuinkin opinnoista ja uudesta koulusta. Olin jonkin aikaa ihan elämää täynnä ja tuntui siltä, että ikuinen huono-onnisuus oli vihdoin kääntymässä. Ystäviä en juuri lukiostakaan saanut, mutta jotain parempaa. Löysin koulusta poikaystävän,Villen. Ensi kertaa koin, että joku oikeasti välittää minusta kovasti ja sain kauan kaipaamaani läheisyyttä. Olin onneni kukkuloilla. Muutimme yhteen ja elimme ihan tavallista nuorenparin elämää. Ville kirjoitti vuoden ennen minua. Kirjoitusten jälkeen Ville haki ammattikorkeaan, mutta ei päässyt, eikä hän saanut myöskään töitä. Siitä alkoivatkin sitten suhteemme ongelmat. Ville alkoi käyttää runsaasti alkoholia, joka johtikin lopulta parisuhdeväkivaltaan. Ensin se oli sitä, että Ville syytti kännipäissään epäonnistumisistaan minua. Huusi ja raivosi. Rakastin häntä kuitenkin niin paljon, että koitin aina vaan ymmärtää ja odotin parempia aikoja ja toivoin Villen saavan töitä, että tilanne muuttuisi.
Niin ei kuitenkaan käynyt, vaan Ville oli kerta toisensa jälkeen entistä agressiivisempi ja turhautuneempi. Lopulta hän kävi minuun käsiksi. Ville töni, löi kasvoille ja heitteli tavaroilla. Aloin voimaan huonosti, vaikka koitin kokoajan vakuutella, että Ville muuttuu aloin huomata asioiden vakavuuden. Olin jälleen hyvin masentunut. Kuitenkin väliin mahtui aina niitä päiviä kun hän oli täynnä rakkautta ja siksi en osannut päästää irti tai lähteä.
Tässä vaiheessa elämääni astui ahmimishäiriö. Olin masentunut ja turhautunut ja koitin jotenkin vain selvitä tilanteesta ja aloin syödä mahdottomia määriä. Lähinnä suklaata ja muita herkkuja, jotka hetkellisesti saivat minut ajattelemaan muuta. Söin yksin ja piilossa Villeltä. Yritin Villen aikana syödä vähän ja muutenkin koitin laihduttaa, koska hän haukkui minua läskiksi ja rumaksi. Koska ahmin näitä herkkuja siinämäärin, että painoni alkoi nousta Villen haukkuminen ja halveksuminen vaan yltyi. Siinä vaiheessa ihnosin kyllä itsekin sitä, miltä näytin, koska olin lihonut lyhyessä ajassa aika paljon. Siskoni, jonka kanssa olen paljon tekemisissä (aina ollut) huomasi, että kaikki ei ollut hyvin. Aluksi oli hyvin vaikea kertoa väkivallasta, jota koin ja syömishäiriöstäni. Tuolloin en vielä ollut itse päässyt koulusta, joten sisko käski minut heti menemään kouluterveydenhoitajalle. Meninkin heti kun pääsin, mutta en pystynyt siellä väkivallasta puhumaan vaan ainoastaan ahmimishäiriötäni hoidettiin. Kouluterveydenhoitaja ohjasi minut ravitsemusohjaukseen, josta sainkin avun ahmintaan. Minulle laadittiin tarkat ruokailuajat, jolloin en tuntisi niin suurta nälän tunnetta, että pitäisi ahmia.
Vaikka yksi ongelmistani saatiinkin jotenkuten hallintaan elämäni kotona oli muuten edelleen täysi katastrofi. Jälleen sain apua siskoltani. Hän sai minut tajuamaan, että olisi lähdettävä suhteesta. Siskoni oli muuttanut jo vuosi sitten toiselle paikkakunnalle ja oli nyt valmis järjestämään minullekin sieltä vuokra-asunnon. Kirjoitukseni oli loppusuoralla ja tutkiessani asiaa löysinkin siskon kaupungista itselleni kiinnostavan opiskelupaikan ammattikorkeasta, jonne hain ja ihme kyllä pääsinkin, vaikka kirjoitukset sujuivat niin ja näin kun koitin kituuttaa masentuneena Villen kanssa kotona. Siskon kanssa teimme suunnitelman, että hän järjestäisi uudessa kodissa kaikki niin, että voisin häipyä vanhasta kodista vähin äänin. Vaihdoin puhelinnumeron ja salasin uuden osoitteeni. Jälleen olisi edessä uusi alku.
Tuntui ristiriitaiselta ja uin aika syvissä vesissä. Toisaalta ymmärsin ratkaisun olleen oikea, mutta yhä rakastin Villeä kaikesta huolimatta. Ajattelin, että asiat unohtuvat kun pääsen opiskelemaan ja saan uuden arjen pyörimään. Uudessakin koulussa oli vaikea hankkia ystäviä, vaikka kuinka yritin. Jäin jälleen yksin, joka oli minulle kyllä tuttua, mutta tällä kertaa yksinäisyys tuntui jotenkin erityisen pahalta. Masensi entisestään. Oli vaikeaa nousta ja lähteä kouluun. Välillä en mennyt ollenkaan. Stressaannuin kun jäin jälkeen opinnoissa. Stressin takia en oikein saanut nukuttua. Vähitellen unta jäi pois yhä enemmän ja jotenkin ihmeellisesti tuntui, että voimat alkoivat palautua. Luin kurssikirjat moneen kertaan läpi ja tunsin, että osasin kaiken. Menin koululle ja etsin ilmoituksia opiskelijabileistä ja lähdin niihin. Siskon kanssa viikottain tapasimme ja sisko ihmetteli kovasti reippauttani, mutta samalla hän ajatteli, että no vihdoin se Piia on saanut itsensä liikkeelle. Bileputki jäi kuitenkin päälle. Rahaa meni siinä määrin, etten saanut maksettua lopulta laskuja, vuokraa tai ostettua ruokaa. Päädyin baareista usein toisiin osotteisiin ja käyttäydyin kyllä todella holtittomasti. Kaikkea en edes tuolta ajalta muista. Siskoltani kuulin jälkeenpäin tempauksistani kyllä.
Pari viikkoa olin perunut siskon kanssa sovitut treffit ja sisko alkoi tosissaan huolestua. Puhelimessa en ollut suostunut paljon hänen kanssaan juttelemaan. Olin todennut vaan, että on muuta menoa ja lähes aina hänen soittaessaan olin ollut humalassa. Yhtenä päivänä sisko ilmestyi luokseni. Hän kauhistui asuntoani, joka oli aivan sekaisin ja jääkaappi oli tyhjä. Vain tyhjiä pulloja ja tölkkejä pöydät väärällään. Sisko alkoi tivata, että mikä nyt on hätänä. Ensin hyvällä, mutta hänkin hermostui kun ei saanut minusta mitään irti ja alkoi turhautua. Sisko jatkoi ja jatkoi kunnes minulta paloi pinna totaalisesti. Väitin koko ajan kaiken olevan hyvin ja loistavasti ja, että siskon ei pitäisi olla yhtään huolissaan. Hän ei uskonut ja silloin läimäytin siskoa oikein kunnolla. Vihasin väkivaltaa taustani takia valtavasti ja vaikka olin siinä tilassa ymmärsin, kuinka väärin olin tehnyt. Onneksi siskoni tajusi, etten ollut omaitseni ja jättänyt minua yksin vaan pakotti lähtemään lääkärille. En olisi halunnut, mutta hävetti niin se päällekäynti, että lähdin kuitenkin. Lääkäriltä sain tarkkailulähetteen. Olin joutumassa pakkohoitoon. Kolmen päivän päästä minut määrättiin hoitoon. Paljon en muista tuosta ajasta kun meni niin lujaa, mutta sen tiedän, että omasta mielestäni olin täysin kunnossa.
Olin hoidossa noin kuukauden, että mania vaiheeni saatiin pysäytettyä ja, että saimme selvitettyä mika minua vaivasi. Olen onnekas kaksisuuntaisen mielialahäiriön sairastaja, siksi, että sain diagnoosini aikaisin kun usein siihen kuluu useita vuosia. Osasin kuitenkin tunnistaa elämästäni useita jaksoja, jolloin olin masentuneempi ja jolloin saatoin olla maniassa, joten diagnoosin saaminen helpottui. Nyt olen kotiutunut, mutta luonani käy säännöllisesti kotisairaanhoito ja käyn alkuun siskoni kanssa psykoedukaatiossa ja sitten käyn myös kognitiivis-behavioraalisessa hoidossa. Tietysti sain myös itselleni sopivan mieltä tasaavan lääkehoidon. Minulle on suunniteltu etsittävän myös vertaistukiryhmää, jossa voisin alkaa käydä. Pikku hiljaa tässä rakennetaan uutta elämää sairauden kanssa. Tärkeintä tällä hetkellä saada arjen asiat sujumaan ja arkeen rutiinit, että sairauteni pysyisi kurissa. Kaikkia stressitekiöitä on minun tällä hetkellä erityisesti vältettävä ja siksi olenkin jättänyt koulun hetkeksi kesken. On onni, että minulla on edes siskoni. Ties mitä olisi päässyt käymään, jos hän ei olisi saanut minua pysähtymään. Aikaisemmin masennusvaiheissa kävin lähellä myös itsemurhayrityksiä, mutta nyt kun tämä kaikki on saanut nimen ja tiedän mistä käytökseni on johtunut näen jo valoa tunnelin päässä. Kaksisuuntaisen mielialahäiriön kanssa eläminen ei varmasti tule olemaan helppoa, mutta tällä hetkellä katseeni on kuitenkin tulevassa vaikka aika mahdottomalta se vielä näyttääkin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)